Rv 38-40
Kerron lyhyesti viimeisistä viikoistani raskaana ennen kuin
alan kertoa synnytyskertomusta.
Tuon synnytystapa-arvion jälkeen meni viisi päivää kun huomasin,
että limatulppa lähti liikkeelle. (Niin, kaippa se oli sitten liikaa herkälle
mielelleni..?) Sitä vuosi useampana päivänä ja soittelin jo synnyttäneille
ystävilleni ja kyselin, et ” Hei, miten teillä lähti synnytys käyntiin ja
huomasitko limatulpan irtoamista” Useampi sanoi, että limatulpan irtoamisesta
synnytys käynnistyi 5 päivän sisällä. Arvatkaapa tuliko tälle mammalle kiire
pakata se hemm.. skatin sairaala bagi. Onneksi sentään olin pessyt vauvan
vaatteet jo paljon aikaisemmin joten sitä touhua ei ollut edessä, mutta pitihän
niitä vaatteita tietenkin katsoa sinne laukkuun. Sitten vain odottelin..eikä
mitään tapahtunut.
Lääkäristäkin ehdittiin soittaa magneettikokeen tuloksia ja
niistä ilmeni, että minulla olisi liian ahdas lantio perätilaisen lapsen
alatiesynnytykseen joten sain ajan sektioon. Se tulisi olemaan päivää ennen
laskettua aikaa. Posti toi myös kirjalliset ohjeet miten menetellä vuorokautta
ennen sektiota ja mitä sektiossa tulee tapahtumaan.
Synnytyskertomus
Rauhassa saimme odotella synnytyspäivään, sillä mitään
lieviä supistuksia kummempia juttuja ei minulle tapahtunut. Nuo supistelutkin
olivat minulla sellaista menkkamaista jomotusta alaselässä ja joskus
alavatsassa. Noihin ei tarvinnut koskaan mitään särkylääkettä ottaa vaan
selvisin aina lämmitetyllä kaurapussilla.
Sairaalasta saaduissa ohjeissa luki, että sektioon piti
mennä ravinnotta ja juomatta 6h.
Ilmoittautumisaika minulla oli 6.30 aamulla. Onneksi sain nukuttua jotenkuten
yöllä, sillä pelkäsin, ettei unta tule ollenkaan kun niin jännitti illalla. Aika
hiljaisissa ja jännittyneissä fiiliksissä olimme aamulla. Minä en muuta tehnyt
kuin puin vaatteet päälle ja pesin hampaat ja kasvot. Ennen lähtöä otimme
viimeisen masukuvan ja sittenpäs riensimmekin autoon. Aamu oli todella kaunis,
sillä pilviä ei ollut missään ja lämmintä oli jo aamutuimaan niin paljon, että
minä olisin läkähtynyt autoon jollei autossa olisi ollut ilmastointia. Matkaa
meillä oli sairaalaan sellaiset 100 km.
Sairaalaan saavuttuamme ilmoittauduin hoitajille ja siitäpäs
se valmistautuminen alkoi. Katsottiin ensimmäisenä vauvan tila ja edelleen hän
tykkäsi olla pepullaan. Sen jälkeen pääsin tutustumaan huoneeseeni ( minulla
oli käytössäni oma huone) jossa hoitajat kyselivät mm. hätäkastenimiä. Sitten
minä menin toisen hoitajan ja mieheni meni toisen hoitajan mukaan. Katsoimme
minulle sairaalavaatteita ( vaalean vihreä äitiyspaita, vaalean punainen
aamutakki ja alushousut ja kengät) ja hoitaja otti jaloistani mitat tukisukkia
varten. Sitten hoitaja mittasi verenpaineeni, ajoi bikinikarvoitusta pois
sektiohaavaa varten, kertoili juttuja ja antoi minulle jotakin lääkettä joka
taisi olla mahalaukkua varten. Sitten minut laitettiin käyrille jossa
katsottiin, että lapsikin voi hyvin. Sen jälkeen sain vielä mahalaukun happoja
nautraloivaa sitraattimikstuuraa ( shottilasillinen)ja hoitaja kävi pukemassa
minulle tukisukat jalkaan. Yksi kätilöistä kävi laittamassa minulle jonkin
muovisen systeemin tuohon käteeni johon voi sitten laittaa tippoja ja muita
putkia sekä lisäksi minulle laitettiin kestokatetri ( ei ollut niin paha kuin
mitä odotin). Lääkäri kävi tervehtimässä meitä ja toivotti tervetulleeksi
sairaalaan. Sen jälkeen odotimme milloinka pääsisimme leikkaussaliin. Noin. 15
minuutin odottelun jälkeen hoitaja tuli hakemaan minua.
Leikkaussalissa oli muutamia henkilöitä meidän lisäksemme.
Muun muassa hoitajia ( varmaankin leikkausavustajia) ja anestesialääkäri. Hän
yritti antaa minulle spinaalipuudutetta mutta minä aina vaistomaisesti vedin
selän pois piikiltä. Niinpä hän joutui antamaan minulle ensin puudutteen iholle
jonka jälkeen hän sai annettua sen spinaalipuudutteen. Sen jälkeen odotimme
muutaman minuutin jotta puudute alkoi vaikuttaa. Sillä välin muu henkilökunta
viritteli sermiä eteeni etten nähnyt mitään. Toiset ympärilläni laittoivat
minut tippaan ja toiseen käteeni laitettiin verenpainemittari. Mieheni oli minun pääni puolella. Hänelle
annoin käskyn räpsiä kuvia ja videokuvia niin paljon kuin vain ehti.
Kun anestesialääkäri varmisti etten tuntenut mitään aloitti
lääkäri oman työnsä. Jännityksellä odotin mitä tulee tapahtumaan ( ja tunnenko
minä esim. kipua) ja milloin kuulemme omasta tulokkaastamme. Pian, noin viisi
minuuttia tuosta rääkäisi ihana sammakkopoikamme ja saimme nähdä hänet
pikaisesti kätilön sylistä ennen kuin hän vei pienokaisemme tarkistettavaksi.
Kyllä siinä purkautui
kaikki paineet ja huolet kyyneliin pienokaista kuunnellessa. Isä sai mennä
pesemään ja pukemaan lasta kun minä jäin kursittavaksi. Puolisen tuntia sain
vielä makoilla siinä ja jossain loppuvaiheilla minulle tuli oksettavan huono
olo. Se tosin helpottui heti kun sai oksentaa. Muutoin kaikki meni hyvin ja
sain antibioottia suoneen. Minut vietiin heräämöön toipumaan. Siellä ollessani
aloitin lääkekuurin. Minun piti ottaa kaksi lääkettä aamuin illoin särkyyn ja
tulehdukseen.
Odotin jo malttamattomana milloin näkisin oman vauvelini.
Oli niin raastavaa olla heti erossa toisesta. Tunnin tai puolentoista tunnin
päästä sain nähdä hänet. Siinä samassa mieheni kertoili miten oli kylvettänyt
vauvaa ja miten aika oli mennyt. Hän myös kertoi, että oli ilmennyt jotain
erikoista vauvassa eikä ollut siinä varmaa kuinka vakavasta tilasta oli kyse.
Lastenlääkäri oli tarkastanut vauvan ja oli tehnyt hänelle diagnoosin nimeltään
hypospadia. Se tarkoitti virtsaputken kehityshäiriötä jossa virtsa-aukko
sijaitsee peniksen alapuolella. He olivat tarkkailleet vauvan virtsaamista ja
jos vauva ei olisi saanut virtsattua olisi miehelläni tullut lähtö
yliopistosairaalaan. Onneksi pissi oli kuitenkin lentänyt ”kaaressa” joten ei
pojalla mitään hätää ollut.
Kaiken kaikkiaan kaikki meni paremmin kuin hyvin. Heräämöstä
päästyäni omaan huoneeseeni tunsin kuinka kipu hiipuili vartalooni ja pyysin
särkylääkettä. Sain kipupiikin joka vaikutti lähes heti tehden oloni väsyneeksi
ja rennoksi. Sain ohjeita miten nousta sängystä haavaa vahingoittamatta. Heti
ensimmäisen päivän iltana kävinkin pystyssä sillä hoitajat kannustivat
nousemaan pystyyn ja aloittelemaan kävelyä. Seuraavana päivänä mieheni tuli ja
pääsimme perhehuoneeseen yöksi. Vieraitakin saimme, sillä molemmat mummit ja
ukit tulivat käymään sairaalassa meitä katsomaan. Yhteensä vietimme sairaalassa
viisi vuorokautta ja sinä aikana saimme hyviä vinkkejä imetykseen ja vauvan
hoitoon. Tähän lopuksi haluan ilmaista ison kiitoksen Oulaskankaan sairaalalle
ja henkilökunnalle ihanasta hoidosta ja hoivasta.